Perjantaina 5.5 lähdimme aikaisella junalla kohti Helsinkiä Eerika Koskinen-Koiviston ja Anna Kajanderin kanssa. Helsingin kaupunginmuseossa järjestettiin työpaja museotyöntekijöille, jossa affektikortteja päästiin taas testaamaan.
Museoammattilaiset olivat valinneet niin henkilökohtaisia esineitään kuin museoidenkokoelmista löytyviä aarteita. Tarinoita kuunnellessa omat sormet kihisivät, pääsisipä näitäesineitä tutkimaan ja koskettelemaan. Esiteltävissä esineissä tuli vastaan niin tuttuja kuin tuntemattomiakin kokemuksia. Esimerkiksi Hackmanin Savonia-veitsen minäkin tunnistin, mutta pajatsosta oli vähemmän henkilökohtaisia kokemuksia. Kaikille tuttuun ruokailuvälineeseen liittyi monipuolisia aistikokemuksia: monille se toi mieleen ruokailun äänimaiseman, ja keskustelimme myös sileän teräksen tuntumasta ja arjen estetiikasta. Kun kortit otettiin lopulta esille, jäin seuraamaan toisen ryhmän keskustelua. Ihailin ryhmäläisten avoimuutta ja rohkeutta keskustelulle.
Kirjoitan tällä hetkellä maisterintutkielmaa affektikorttien kehittämisen prosessista ja niidenmahdollisuuksista museotyössä. Minulle oli tärkeää päästä katsomaan ja seuraamaan korttien toimintaa ihan omin silmin, vaikka aineistooni kuuluu myös videotallenne aikaisemmasta työpajasta. Kokemus oli kuitenkin ihan erilainen verrattuna kotona videon seuraamiseen. Työpajoissa oli jotain samaa, mutta tunnelma kuitenkin oli hiukan erilainen, olihan kyse eri henkilöistä, esineistä ja muistoista.
Ryhmäläisten keskustelua seuratessa minut valtasi epätodellinen olo. Tällaistako on tutkijan työ? Nytkö olen siellä kentällä? Gradun kirjoittamiseen on liittynyt ristiriitaisia tunnelmia oivalluksista riittämättömyyteen ja inspiraatiosta jumeihin. Kuitenkin verrattuna korona-aikana kotona tekemääni kandidaatintutkielmaan, oli mahtavaa päästä fyysiselle kentälle seuraamaan ihmisiä ja heidän toimintaansa. Helsinki oli viileä, ja näimme pari lumihiutalettakin, mutta se ei vaikuttanut työpajan lämpimään tunnelmaan, puheensorinaan ja nauruun.
Ilana Viikki
