Teksti: Jasmin Hakkarainen
SENSOMEMO-hanke oli syyskuun alussa mukana järjestämässä Tampereen yliopistossa kaksipäiväisen työpajan nimeltä Everyday Emotional and Sensory Materialities. Työpaja oli monitieteinen ja mukana oli muun muassa etnologian, antropologian, historian, maantieteen ja sosiologian tutkijoita. Oli ilo päästä seuraamaan toinen toistaan mielenkiintoisempia puheenvuoroja arjen materiaalisuuden teemoista ja työpajan myötä kävi viimeistään ilmi, kuinka monesta eri näkökulmasta sekä erilaisilta tieteenaloilta käsin aihetta voikaan lähestyä. Huomattava osa esityksistä käsitteli tavalla tai toisella lapsuuden materiaalisuutta ja lapsena syntyneitä aistimuistoja. Lapsuudessa muodostuu erityisen voimakkaita ja kauaskantoisia aistimuistoja. Lapsen perspektiivi eroaa aikuisen kokemuksista siinä, että lapsi keskittyy konkretiaan ja nykyhetkeen sekä pieniin arjen yksityiskohtiin. Lapsi saattaakin muistaa tilanteista kovin erilaisia materiaalisia yksityiskohtia kuin aikuinen. Lisäksi lapsuuden muistot kiinnittyvät usein erityisiin paikkoihin leikin kautta (ks. esim. Koskinen-Koivisto 2022.)
Työpajassa lapsuuden aistimuistot nousivat esiin heti alussa SENSOMEMOn tutkijan Anna Kajanderin puheenvuorossa, joka käsitteli kodin ilmapiiriä ja ihmisten tärkeiksi kokemia esineitä. Kajanderin tekemissä haastatteluissa oli käynyt ilmi, että hyvin usein ihmisten tärkeimmät esineet liittyvät jollain tavalla lapsuuteen: lapsena saatu pehmolelu, läheisen kutomat lapaset, lapsuudenkodista mukaan saatu huonekalu. Eräs haastateltava kertoi tärkeimmän esineensä olevan pinsetit, joilla hänen isänsä oli poistanut hänen sormestaan tikkuja hänen ollessaan lapsi.
Minun maaseutuni -hanketta luotsaava Kaisa Vehkalahti puolestaan esitteli puheenvuorossaan merkityksiä, joita eri vuosikymmeninä on annettu maaseudulla vietetylle lapsuudelle ja nuoruudelle. Muistitietotutkimukseen osallistuneiden kirjoittajien ja haastateltavien muisteluissa lapsuus näyttäytyi usein juuri materiaalisuuden kautta. Eläviin muistoihin liittyi läheisten ihmisten, paikkojen ja eläinten lisäksi arkisia esineitä, kuten maitopullo ja lypsykone, tai toisaalta kiehtovia harvinaisempia esineitä, kuten uudet lelut, lahjana saadut värilliset muovilippalakit tai Suave-hiusvaha, joka toimi eräänlaisena materiaalisena merkkipaaluna lapsuuden ja aikuisuuden välillä. Oikeana luksustuotteena ja vapauden symbolina mainittiin punainen jaffa-limonadipullo, jollainen kaikille lapsille annettiin juhannusaattona, kun oli aika rentoutua ja pitää taukoa raskaasta fyysisestä työstä. Seuraavana aamuna jaffakori oli tyhjä ja arki jatkui jälleen.
Lasten liikkuvuutta toisen maailmansodan aikana tutkinut Tuomas Laine-Frigen tarkasteli esitelmässään uusiin ympäristöihin liittyviä aistimuistoja. Suomesta lähti valtava määrä lapsia sotaa pakoon sijaisperheisiin Ruotsiin, ja paluun Suomeen vuosia myöhemmin oletettiin olevan onnellinen jälleennäkeminen kotimaan ja biologisen perheen kanssa. Tosiasiassa edestakainen muutto on ollut lapsille monimutkainen kokemus, johon liittyy paljon kehollisia ja materiaalisia elementtejä. Monille siirtolaislapsille valtioiden rajan ylityksestä on jäänyt voimakkaita aistimuistoja, he kuvailevat esimerkiksi Suomen maaperän hajua ja luonnon värejä. Myös saunan äänet ja tuoksut ovat säilyneet aistimuistoina. Kaikkia näitä on tutkimuksessa herätelty myös kuvien avulla: kuvan kautta mieleen voi palata niin ääniä, hajuja kuin makujakin.
Bettina Hitzerin esityksessä tarkasteltiin saksalaisten adoptiolasten aistimuistoja ja niiden vaikutusta oman menneisyyden käsittelyyn. Osa tutkittavista oli adoptoitu Saksan sisällä ja osa Etelä-Koreasta Saksaan. Saksassa syntyneille paluu vanhaan orpokotiin tai paikkaan, jossa se oli aiemmin sijainnut, on usein tunteikas hetki. Aikuisiällä paikka herättää kahtiajakoisia tunteita: yhtäältä se voi nostaa esiin traumoja orpokotiin joutumisesta ja siellä elämisestä, toisaalta onnellisia muistoja oman perheen löytämisestä. Konkreettinen, materiaalinen paikka muistuttaa omasta historiasta ja auttaa tavoittamaan kadonneen minuuden. Etelä-Koreasta adoptoidut puolestaan eivät kokeneet samanlaista tunnesidettä orpokotiin siellä aikuisiällä käydessään, vaan paikka tuntui vieraalta. Paikan ja materiaalin sijaan he kokivat helpommin löytävänsä yhteyden entiseen kotimaahansa aistikokemusten kautta. Silkin tuntu, mausteiden tuoksu ja tietyt äänet herättivät heille tuttuuden sekä turvallisuuden tunteita, yhteyden omaan lapsuuteen.
Työpaja päättyi Essi Jouhkin esitykseen leikkipuistojen aistimuistoista. Suomessa on ollut leikkipuistoja vuodesta 1899 saakka, joten lähes jokaisella suomalaisella lienee jonkinlaisia kokemuksia niissä vietetystä ajasta. Leikkipuistojen kuvia katsellessa on helppo palauttaa mieleen lasten nauru, auringossa lämmenneen hiekkakentän haju sekä kylmien metallitankojen tuntu käsissä. Leikkipuistojen kohdalla tuntuukin olevan helpompi muistaa, miltä siellä kuulosti, tuoksui ja tuntui, kuin miltä siellä oikeastaan näytti. Leikkipuistoissa kohtaavat materiaalisuus, aistillisuus ja emotionaaliset tarpeet, eivätkä lapset aina käytä puistoja niin kuin aikuiset suunnittelijat ovat puistoja rakentaessaan ajatelleet. Lisäksi nykyihminen saattaa viettää leikkipuistossa aikaa oikeastaan läpi elämänsä: lapsena leikkien, teini-ikäisenä kavereiden kanssa istuskellen, aikuisena omien lasten kanssa ja iäkkäämpänä lastenlasten kanssa.
Tutkimus eri aikoihin ja ympäristöihin liittyvästä arjen materiaalisuudesta, tunteista ja aistikokemuksista tarjoaa mahdollisuuden nostaa esiin lasten kokemuksia eri aikoina ja vaihtuvissa ympäristöissä. Jäinkin pohtimaan työpajan jälkeen, miten voisimme hyödyntää tietoa lapsuuden materiaalisuudesta ja aistikokemuksista nykyhetkessä esimerkiksi sodan keskellä elävien ukrainalaislasten kohdalla.
Jasmin Hakkarainen on työskennellyt tutkimusavustajana SENSOMEMO-hankkeessa kesän ja syksyn 2022 aikana.
Kuva:
Eerika Koskinen-Koivisto. Kuvassa Kristiina Korjonen-Kuusipuro ja Viktorija L.A. Čeginskas pitämässä esitelmää työpajassa.
Lähteet:
Koskinen-Koivisto, E. 2022. Material Memories: Narrating and Reconstructing Experiences about Displaced Childhood during World War II. Narrative Culture 9:1, 109-128.
