Katsoin viime joulun aikaan Yle Areenasta Elina Talvensaaren dokumenttielokuvan Neiti Aika (Elokuvayhtiö Aamu Oy, 2019). Pidin sitä varsin vaikuttavana, joten katsoin sen vielä myöhemmin uudelleen ja päätin kirjoittaa sen teemasta tähän blogiin. Elokuva osui nimittäin suoraan moniin SENSOMEMOn tutkimusteemoihin ja siihen, miksi pidämme esineitä kiinnostavina tutkimuskohteina.
Neiti Aika käsittelee Talvensaaren ja tämän puolison ostaman asunnon jäämistöä ja sen taakseen jättäneen, heille aiemmin tuntemattoman ja ilman lähiomaisia kuolleen naisen elämää. Samalla elokuva kertoo Talvensaaren kiinnostuksesta naista kohtaan. Hän pohtii, tutkii ja peilaa jäämistön esineiden ja naisen elämäntarinan kautta omaan elämäänsä. Talvensaari perheineen on erikoisessa tilanteessa, sillä heidän tulee päättää, mitä tehdä tavaroille, jotka täyttävät heidän uuden kotinsa. Hän rakentaa tilanteesta kertomuksen, jossa seurataan jäämistön sekä sen joukosta löytyneiden päiväkirjan, valokuvien, kaitafilmien ja kirjeiden avulla esineet jälkeensä jättäneen Sirkka-Liisan elämää lapsuudesta vanhuuteen ja lopulta kuolemaan. Elokuva kertoo lisäksi, enemmän tai vähemmän tarkoituksellisesti, esineiden affektiivisuudesta.
Talvensaari pohtii taitavasti esineisiin kietoutuvia muistoja, merkityksiä sekä vaikutuksia. Esineiden läpikäyminen vaatii aikaa ja vaivaa sekä tuottaa tunteita ja tunnelmia. Meistä kaikki joutuvat elämänsä aikana kohtaamaan esineitä erilaisissa tilanteissa. Tietoista valikoimista ja läpikäymistä on tehtävä esimerkiksi muuttojen tai perinnönjaon yhteydessä, kun päätämme hävitettävistä ja mukaan otettavista esineistä. Tällöin esineisiin kohdistetaan huomiota ja niitä joudutaan koskettamaan ja valikoimaan, jotta ne voidaan joko säilyttää tai niistä voidaan luopua. Myös Talvensaari joutuu tekemään tämänkaltaista työtä, mutta poikkeuksellisesti hänelle tuntemattoman ihmisen esineiden äärellä, jotka tuottavat ongelman. Pohtiessaan, mitä tehdä niille ja etenkin niihin kiinnittyneille merkeille arvokkaasta eletystä elämästä, hän sanoo:
En haluaisi naisen tavaroita kotiini, mutta minä olen viimeinen, joka pidän käsissäni merkkejä naisen elämästä ja siitä, mikä oli hänelle tärkeää. Jos heitän tavarat pois, tuntuu että hävitän hänet kokonaan.
Elokuva alkaa kuvilla kerrostalosta ja asunnosta, joka on koti huonekaluineen, koriste-esineineen ja käyttötavaroineen. Elokuvan tunnelma on hidas ja rauhallinen. Taustalla soi tasainen ja hieman haikeanoloinen äänimatto. Kamera kuvaa hiljalleen esineitä ja pysähtyy välillä valokuviin. Tavaroita on valtavasti, kuten vuosikymmeniä samassa asunnossa asuneella ihmisellä usein nykyisin on. Kuvissa näkyy takkeja, pyykkiteline, sohva viltteineen ja tyynyineen, mattoja, verhoja, pöytiä, tuoleja, lasiesineitä, nukkeja, papereita, tauluja, radio, kukkaruukkuja, kirjahylly, kehystettyjä valokuvia, keltaisella nauhalla sidotut lapsen letit rasiassa, lisäksi kylpyhuoneen ja keittiön lukuisat esineet. Talvensaari itse luettelee:
Puhelinnumeroita, kuolleita kukkia, suklaakonvehteja. Lankapuhelin, itse tehtyjä hilloja. Nappeja, kosteusvoidetta. Lääkedosetteja, kaitafilmejä.
Kaikki näyttää olevan juuri kuten Sirkka-Liisan voi ajatella kotinsa jättäneen, kun hän on lähtenyt sieltä viimeisen kerran. Esineiden läpikäymisen täytyy olla työlästä.
Jäämistöstä löytyy päiväkirja, joka alkaa valaista Talvensaarelle, kenen esineiden kanssa hän on tekemisissä. Tämä yhdistettynä valokuviin, kaitafilmeihin ja kirjeisiin auttaa häntä saamaan selville naisen taustoja. Hän löytää myös arkistomateriaalia, joka valaisee naisen elämää edelleen. Elokuvan aikana syntyy tunne, että katsoja yhdessä dokumentintekijän kanssa oppii tuntemaan Sirkka-Liisan ja tämän puolison Veikon. Tiedämme, mitä he tekivät työkseen, milloin he menivät naimisiin ja muuttivat asuntoonsa. Kuulemme, miksi heillä ei ollut omia lapsia ja kuinka tärkeä nuorena menehtynyt siskontytär oli heille. Elokuvan aikana käy myös ilmi, milloin Sirkka-Liisa menetti läheisensä ja mitä hän tämän jälkeen teki. Elokuva herättää eettisiä kysymyksiä. Ihmistieteiden etiikkaa noudattavassa tutkimuksessa ei olisi mahdollista avata toisen elämää näin henkilökohtaisella tasolla ilman kyseisen ihmisen lupaa. Talvensaari on kuitenkin ottanut dokumentissa taiteilijan vapauden tuottaa kertomus Sirkka-Liisan elämästä.
Esineistä kiinnostuneen tutkijan silmin esineet kietoutuvat elokuvassa paitsi Sirkka-Liisan elämän eri aikakausiin, myös Talvensaaren käsityksiin elämästä ja sen katoavaisuudesta. Aika on elokuvassa armoton. Esineet edustavat niitä muistoja ja merkityksiä, jotka Sirkka-Liisa on kerännyt elämänsä aikana. Niihin liittyy myös pysyvyyttä, kun Talvensaari ikään kuin pyrkii pitämään Sirkka-Liisan osana maailmaa pitäessään niistä kiinni. Esineiden hävittäminen tuntuu hänestä elämän hävittämiseltä. Talvensaaren tekemä selvitystyö ja Sirkka-Liisasta syntynyt mielikuva yhdessä esineiden ja kodin kanssa alkavatkin kietoutuvat osaksi hänen omaa elämäänsä:
Ja koska tunnen kaikki ne paikat ja huonekalut, joilla he istuvat ja syövät, tulee valokuvista melkein kuin muistikuvia. Ihan kuin muistaisin, että tuollahan Sirkka-Liisa otti parvekkeella aurinkoa silloin vuonna -57, kun minä en vielä ollut olemassa.
Hän päätyy säilyttämään esineitä, ja perhe ottaa niitä mukaansa myös seuraavaan kotiinsa. Esineistä ja niiden luomasta kertomuksesta, Sirkka-Liisasta syntyneestä käsityksestä, tulee osa Talvensaaren kotia ja elämää. Hänen lapsensa kasvavat jäämistön esineiden keskellä ja oppivat pitämään tavaroita ominaan. Ne tulevat heille osaksi omaa elettyä elämää, sen sijaan että ne merkitsisivät vieraan ihmisen muistoja tai mennyttä aikaa.
Esineet edustavat Neiti Ajassa siis elettyä elämää, muistojen tallentamista ja kiinnekohtaa menneeseen. Ne myös konkretisoivat ajan kulumista ja muistuttavat, kuinka eletyt hetket tulevat ja menevät ilman, että elettyä voi saada takaisin. Näin ne kertovat samaan aikaan yhteyksistä menneeseen että tuon menneisyyden väistämättömästä menettämisestä. Talvensaari osoittaa, kuinka elämän katoavaisuus voi tuntua ahdistavalta, mutta ainoa mitä ajan kulumisen pelkoa vastaan voi tehdä, on kiinnittää huomionsa elettyihin hetkiin ja iloita niistä. Tuntuu kuin hän saisi oivalluksen myös siitä, etteivät esineet ja niiden säilyttäminen ehkä olisi Sirkka-Liisallekaan lopulta niin tärkeitä:
Koska se ei olekaan muistaminen, joka tekee elämästä merkityksellisen, vaan merkitykset ovat elämässä itsessään. Ei tarinoissa, ei saavutuksissa, ei toteutumattomissa unelmissa ja toiveissa, vaan hetkissä, jotka toteutuvat.
Oivallus herättää ajatuksia muistamisen vaikutuksista identiteettiin sekä asioiden kokemiseen ja hetkien merkityksellistymiseen. Nämä ajatukset voisivat kuitenkin vaatia oman blogikirjoituksensa. Siinä Talvensaari on oikeassa, että kodin ja arjen esineiden tehtävänä ei ole tallentaa elämää, vaan ne tukevat sitä ja elettyjä hetkiä. Dokumenttielokuvasta jäi päällimmäisenä mieleeni, että vaikka esineet herättävät kiinnostuksen Sirkka-Liisaa kohtaan ja auttavat kertomaan hänen tarinansa, ne myös tarttuvat kiinnostavasti osaksi Talvensaarta. Ne vaikuttavat häneen lopulta ilmeisen voimakkaasti, ja hänen kertomuksensa kautta myös elokuvan katsojaan. Jäin myös pohtimaan, kuinka elokuvan alussa sääliä herättänyt lähtökohta naisen menehtymisestä ilman omaisia ja esineiden jäämisestä ilman perijää tuntui elokuvan loppupuolella hieman toisenlaiselta. Sen aikana kävi ilmi, ettei kyseessä ollut säälittävä vanhus vaan rikkaan ja hyvän elämän elänyt nainen. Esineet olivat läsnä hänen kodissaan muistuttamassa elämän eri puolista, myös iloista ja suruista.
SENSOMEMO-hankkeen ideana on tarkastella juuri erilaisia esineisiin liittyviä puolia, jotka ovat elämässämme läsnä ja vaikuttavat meihin. Niihin liittyvät aika ja muistot ovat tärkeitä tekijöitä siinä, miksi monet meistä pitävät kiinni esineistä, joille ei ole varsinaista käyttöä tai käytännön merkitystä. Projektin aikana tulemme tarkastelemaan myös muita esineisiin liittyviä tasoja, kuten aistikokemuksia ja niiden herättämiä tunnelmia osana elämän elettyjä hetkiä. Esineillä on keskeinen roolinsa, ei vain menneessä, vaan myös uusia elämänkokemuksia luovissa nykyhetkissä.
Kuva: Pixabay.com/Myriams-Fotos
