Olin heinäkuun lopussa puhumassa muistin maisemista ja Karjalan muistelusta Sastamalan seudun museon ja Karjalan Liiton järjestämässä tilaisuudessa Sastamalassa. Osana esitelmääni kerroin kuulijoille myös affektiivisista esinesuhteista ja tarinoin Ida-mummoni evakkoarkusta, joka moninaisten vaiheiden jälkeen on päätynyt minulle. Esitelmäni loputtua yleisössä ollut vanhempi mies nousi ja pyysi puheenvuoroa. Hän kertoi syntyneensä Viipurin läänin Pyhäjärvellä ja lähteneensä sieltä evakkoon 10-vuotiaana. Hänellä oli kädessään metallinen säästölipas, jossa oli punainen nauha ja käsin kirjoitettu kortti. Mies oli saanut säästölippaan lapsena Pyhäjärven Säästöpankista, ja se oli kulkenut hänen mukanaan näihin päiviin saakka. Nyt hän halusi lahjoittaa lippaan Sastamalan seudun museolle. Puhuessaan säästölippaan lahjoittamisesta mies kosketti sydäntään ja sanoi, että tuntuu vähän haikealta luopua esineestä ”kun on niitä affekteja” ja omat pojatkin ovat säästölippaalla aikanaan leikkineet. Myös pojat olivat läsnä tilaisuudessa, ja ellen aivan väärin tulkitse, heillekin tilanne oli tunteikas.
Tuo hetki oli todella koskettava. Vaikka hymyilin, kyyneleet kutittelivat silmiäni. Itselleni tästä hetkestä teki merkityksellisen myös se, että tämä yllättävä sattuma konkretisoi tunteiden ja esineiden suhteen, josta olin hetkeä aiemmin esitelmässäni puhunut. Vaikka olin esitellyt asiaa oman esimerkkini avulla, en voinut olla varma olivatko esittämäni näkökulmat tunteiden ja esineiden yhteydestä tavoittanut kuulijat. Nyt saatoin olla siitä täysin varma. Tässä hetkessä yhdistyi monta aikatasoa: nykyhetki, lahjoittajan lapsuuden kokemukset sekä hänen koko lähes 92-vuotinen elämänsä ja myös hänen poikiensa muistot. Lisäksi lahjoitushetkeen kietoutui esineen tulevaisuus uudessa kodissaan Sastamalan seudun museossa. Mitä kaikkea tuo säästölipas onkaan nähnyt ja kokenut, mihin kaikkeen se vielä kulkeekaan?
Kiertelin esitelmäni jälkeen Sastamalan seudun museon Siun ja miun – Viipurin läänin Pyhäjärvi -näyttelyssä yhdessä luennolla olleiden kanssa. Sain kuulla yhden jos toisenkin tarinan näyttelyssä oleviin esineisiin ja valokuviin liittyen. Mennyt Pyhäjärvi heräsi eloon. Lopuksi jäin vielä kuuntelemaan säästölippaan lahjoittaneen miehen tarinointia omista kokemuksistaan Karjalassa ja uusilla kotiseuduilla sotien jälkeen.
Viipurilaisten ja siirtokarjalaisten ihmisten esinesuhteita tutkinut Maarit Sireni (2021) kirjoittaa, että erityisesti kodin esineet kertovat meille itsellemme ja toisille keitä me olemme, mistä olemme kotoisin ja mihin koemme kuuluvamme. Folkloristi Anna-Leena Siikala puolestaan on kirjoittanut kulttuurista haihtuvina hetkinä (ks. esim. Siivonen 2011). Esitelmäni jälkeen olen miettinyt, miten me tutkijat pystyisimme paremmin tallentamaan esineisiin liittyvät tunteet ja nämä haihtuvat hetket, jolloin tunteet tulevat esille? Akateemiset tekstit, kuten tutkimusartikkelit eivät siihen välttämättä pysty, ja on mietittävä uudenlaisia keinoja.
Olen iloinen, että tämän säätölippaan tarina on tallessa niin kuvin kuin sanoinkin. Koska tilaisuus striimattiin myös verkkoon, sen sai kokea moni muukin kuin vain paikalla ollut yleisö. Itselleni tilaisuudesta jäi valtavan kiitollinen mieli ja paljon uutta intoa tarkastella esineiden ja tunteiden suhdetta sekä näiden haihtuvien hetkien tallentamisen keinoja.
Lähteet:
Sireni, Maarit (2021) Pala Viipuria uuteen kotiin. Artikkeli teoksessa Grünthal, Satu & Korjonen-Kuusipuro, Kristiina (toim.) Diasporan Viipuri. Muistojen kaupunki sotien jälkeen. Toimitteita 23. Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura, Helsinki, 104–127.
Siivonen, Katriina (2011) Maton muisti. Haihtuvat hetket ja taitojen juurtuminen materiaan. Artikkeli teoksessa Nieminen, Aila & Olsson, Pia & Ruotsala, Helena & Siivonen, Katriina (toim.) Aineen taikaa. Näkyvän ja näkymättömän kulttuurin jäljillä. SKS, Helsinki, 159–178.
